Ensinnäkin mun piti kirjoittaa siitä Stanley Cupin viimeisestä finaalista. Siitä on niin paljon kerrottavaa, että mä aion kirjottaa siitä ihan oman päivityksen tämän tai ensi viikon aikana. Näin nimittäin Vancouverista AIVAN uuden puolen, joten siitä on pakko kirjoittaa. Nyt mulla tosin ei ole voimia.
Viimeiset päiväni Vancouverissa meni aivan sairaan nopeesti. Meillä oli ne loppukokeet (joista en muuten osaa sanoa yhtään että miten ne meni!! saadaan tulokset vasta heinäkuun lopussa) ja sitten sanoin kavereille heippoja ja pakkailin. Vaikka koko ajan tiesin, että kotiinpaluu on lähellä niin ei sitä ollenkaan tajunnut. Ei edes siinä vaiheessa kun olin vihdoin ja viimein onnistunut survomaan kaikki tavarani matkalaukkuihin ja reppuun.
Tässä muutamia kuvia mun vikalta viikolta:
Viimein sitten koitti lauantai 18.6. - mun lähtöpäivä. Se oli ihan hullun rankka päivä. Mun host-äiti itki vähän väliä ja kyllä minäkin! Siinä vaiheessa alkoi pikkasen tajuta, että kohta pitää oikeesti sanoa heipat. Ihan pian oltiinkin jo lentokentällä sanomassa hyvästejä. Kyllä mä itkin kovasti, koska oli jo siinä vaiheessa ikävä. Ihmisiin kiintyy ihan hirmuhelposti. Ja näin pitkässä ajassa erityisesti. Mutta mun host-sisko kirjoitti mun semmoseen matkakirjaan ihanasti:
"Don't cry because it's over.
Smile because it happened."
Mun hollantilainen ystävä tuli tosiaan samalla lennolla mun kanssa Lontooseen. Se helpotti kyllä huomattavasti lähtöä kun oli joku, jonka kanssa lähteä eikä tarvinnut lähteä yksin. Mutta kyllä me yhdessä itkettiin lentokoneessa kun Vancouver jäi taakse ja me suunnattiin kohti Eurooppaa, Lontoota ja sitten KOTIA. Vancouverissa oli muuten ihana auringonlasku kun me lähdettiin.
Pitkien ja rankkojen lentojen jälkeen mä vihdoin laskeuduin Helsinki-Vantaalle. En oikeesti tajunnut yhtään missä mä olin ja olin aivan pihalla. Mun korvat oli lukossa ja suunnistin muiden ihmisten perässä hakemaan matkatavaroita. Kaikkine matkalaukkuineni ja kasseineni selvisin ulos porteista ja näin isin, äitin ja pikkusiskon. Tunne oli ihan sanoinkuvaamaton!
Koti-Kouvolassa oltiin sunnuntaina illalla yhdentoista jälkeen. Jopa oman kaupungin näkeminenkin tuntui niin hassulta:D:D !! Heti kotiin palattuani mä söin Oltermannia, kävin saunassa ja painuin nukkumaan.
Ensimmäiset päivät Suomessa on mennyt ihan jossain sumussa. Mulla oli mukava jet-lag, heräilyajat on ollu välillä 6:00 ja 17:15...... jospa tää tästä lähtisi tasaantumaan. Oon nähnyt hullusti kavereita, tuttuja ja omaa perhettä tietenkin. Jälleennäkemisen tunne on ihan uskomatonta näin pitkän ajan jälkeen. Kyllä siinä tippa vierähtää linssiin hyvinkin helposti. On kuitenkin ollut ihana huomata, miten hyvin perhe ja ystävät ovat ottaneet mut takaisin kotiin. Totta kai vuodessa ehtii tapahtua paljon, ja ei voi jatkaa täysin samasta pisteestä mihin on jääty. Mutta en olis koskaan voinut uskoa, että sitä pistettä ollaan kuitenkin yllättävän lähellä. :)
Yksi monista kohokohdista kotiinpaluussani oli maanantaina kun näin veljeni ja hänen vaimonsa uuden, 4 kk vanhan vauvan ja 2-vuotiaan kummityttöni. Kummityttöni muisti minut vieläkin eikä vierastanut ollenkaan, mikä oli ihan mieletöntä. :)
Nyt on pakko mennä nukkumaan. Huomenna alkaa juhannuksen vietto, joten pakko olla skarppina. Pistän vielä muutaman päivityksen tulemaan tässä lähiviikkoina.
Home Sweet Home!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti