but life still goes on

Lähimmäisen menettäminen on yksi vaikeimmista asioista, mitä elämässä voi tapahtua. Ainakin itselleni. Menetin tällä viikolla itselleni niin kovin, kovin läheisen ja tärkeän henkilön. Kovaa ikävää ja kaipuuta ei todellakaan helpota se, että olen monien tuhansien kilometrien päässä sieltä, missä olisin halunnut ja haluaisin olla. Olin ihan varma, että lähden takaisin Suomeen ja keskeytän koko opintovuoteni. Halusin päästä kotiin heti. Päivän itkettyäni elämä kuitenkin alkoi taas kirkastua, ei paljoa mutta pikkuhiljaa kuitenkin. Ajattelin, että haluan kokea tämän vuoden sillä uskon sen olevan suuri osa myös tulevaisuuttani. 
Olen joutunt viimepäivinä punnitsemaan, lähtisinkö käymään Suomessa hautajaisissa ja palaisin sitten takaisin. Puntariin on laitettava noin 12-tuntinen lentomatka edes-takaisin sekä paluu takaisin tänne kotimaastani. Jos olisin esim. Euroopassa, en edes miettisi vaan menisin! Nyt kuitenkin tuntuu, että on parempi jäädä tänne ja yrittää jatkaa elämää. Repisin haavat vaan uudelleen auki kun pitäisi lähteä takaisin tänne ja istua yksin lentokoneessa se yli 12 tuntia. Menen sanomaan hyvästit sitten, kun palaan kotiin.

"Niin kuin orvokit nää maahan juurtuneet, Kiinni sinussa mä kasvoin elämään.
Olit voimani. Ja minkäs sille teet. Nyt mä juurrun tähän ikävään.
Kaikki minussa kuin vaiti valittaa. Valos sammuttua eksyin hämärään.
Ja kun sinua en nähdä enää saa, Niin mä juurrun tähän ikävään"

Syy miksi halusin kirjoittaa jotakin suuresta menetyksestäni, on se, että halusin muistuttaa, että täällä eletään täysin normaalia elämää. Ei ulkomailla asuminen ole aina ruusuilla tanssimista. Se ei ole sama asia kuin muutaman viikon loma jossain. Vuoteen mahtuu paljon vastoinkäymisiä - myös ulkomailla asuessa. Itse nimittäin ajattelin joskus muuttoni tänne olevan jotenkin valtavan suuri muutos elämässäni, kaikki muuttuu radikaalisti ja ongelmat katoavat. Suuri muutos se on totta kai ollutkin, mutta normaaliarki on kohdattava täälläkin.

Elämä kuitenkin jatkuu ja haavat paranevat pikkuhiljaa.
Lupasin tosiaan kirjoittaa tarkemmin koulustani. EF koulu Vancouverissa sijaitsee aivan Vancouverin keskustassa (Vancouver Downtown), Granville Streetillä. Koulu on upeassa Tom Lee -musiikkitalossa. Rakennuksessa myydän hurjasti eri soittimia ja siellä on konserttisali. Koulumme toimii neljännessä ja viidennessä kerroksessa. Neljännessä kerroksessa on aula, luokkahuoneita, iLab-luokka (eli ns. atk-luokka), opettajien huone ja henkilökunnan toimistohuoneita. Viidennessä kerroksessa on lähinnä vain luokkahuoneita. Jokaisella ryhmällä on oma luokkahuone ja oma opettaja. Ryhmässä kaikki opiskelijat ovat suurinpiirtein samalla tasolla, ja ryhmät tosiaan jaetaan lähtötasotestin perusteella.
Itse olen valinnut yleiskurssin, joten minulla on viikossa 26 oppituntia, joista jokainen kestää 40 minuuttia. Käytännössä koulupäiväni ovat n. 3-5 tunnin mittaisia. Se on mielestäni oikein riittävästi niin jää rutkasti aikaa muuhunkin kuin opiskeluun - täällä nimittäin on hurjasti koettavaa ja nähtävää!
Useimmat opettajat ovat todella rentoja ja muutenkin tunnelma oppitunneilla on hyvin rento ja vapautunut. Meillä on oppikirjat, joista teemme tehtäviä ja harjoituksia. Lisäksi teemme kuunteluita, pelaamme pelejä, teemme ryhmätehtäviä luokassa jne. Opiskelu on oikeastaan juuri sellaista kun olin sen kuvitellutkin olevan.
Lopuksi vielä vähän kuvia aulasta ja luokkahuoneestani: