Lähtötasotestien perusteella minut sijoitettiin tasolle, jolla suurin osa opiskelijoista on opiskellut jo muutamia kuukausia täällä. Omassa ryhmässäni on opiskelijoita Japanista, Kolumbiasta, Venäjältä, Venezuelasta, Chilestä, Sveitsistä ja Belgiasta. Välillä tuntuu, että heillä on jo paljon laajempi sanavarasto kuin itselläni. Toisaalta opinpahan tehokkaammin kun koko ajan tulee uusia sanoja. Tasoa voi toki vaihtaakin, jos se tuntuu liian helpolle/vaikealle. En kuitenkaan aio vaihtaa tasoani, koska pidän tämänhetkisestä ryhmästäni hyvin paljon. Minut otettiin tosi hyvin mukaan porukkaan.
Opettajana meidän ryhmällä on, tai siis oli, ihan mielettömän kiva ja pätevä miesopettaja. En ehtinyt tutustua häneen kuin ensimmäisen viikkoni, koska hän vaihtoi perjantain jälkeen työpaikkaa. Saadaan huomenna uusi opettaja, ja kieltämättä olen hieman surullinen. Pidin tosi paljon ensimmäisestä opettajastani. Toivon niin kovasti, että uusi opettajamme on yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin.
Normiaalien oppituntien lisäksi meillä on muutamia tunteja viikossa iLab-opiskelua (=erilaisia kuuntelu- ja kirjoitustehtäviä Internetissä) ja valinnaiskurssia (itse valitsin Pop Culture -kurssin, joka on osoittautunut oikein mielenkiintoiseksi).
Koulussa on tosi helppo saada uusia kavereita, koska kaikki ovat samassa tilanteessa ja haluavat tutustua uusiin tyyppeihin. Vaikka eri maanosista tulevat opiskelijat sekoittuvatkin opiskeluryhmiin, silti koulussa on jonkin verran nähtävissä ns. etelä-amerikkalaisten porukka, aasialaisten porukka jne -jakoa. Niinpä itsekin olen eniten tutustunut eurooppalaisiin tyyppeihin. Viime viikolla vietin eniten aikaa ranskalaisen tytön sekä norjalaisen tytön kanssa. On toki hirmusiistiä tutustua muihin kulttuureihin ja oppia juttuja eri maanosista, en kiellä sitä! Mutta on ihan erilaista jutella etelä-amerikkalaisen tai eurooppalaisen ihmisen kanssa. Varsinkin sen norjalaisen tytön kanssa meillä löytyi yhteinen sävel heti ensisekunneilla. Samantyylinen kotimaa, kulttuuri ja tavat mahdollistavat syvällisemmänkin keskustelun paljon nopeammin. Kaiken lisäksi se norjalainen tyttö on älyttömän hyvä englannissa, joten on kiva puhua englantia kun kaveri ymmärtää lähes kaikki sanat, joita käytän, ja samalla oppia itse kaverilta uusia sanoja.
Viime torstaina meillä oli koulun järjestämä Welcome Party vancouverilaisessa ravintola/baarissa, White Spotissa. Ennen juhlia olin istumassa iltaa ranskalaisen ystäväni asunnossa. Hän kokkasi minulle ranskalaisen illallisen. Oli muuten hyvää! Juteltiin koti-ikävästä, Vancouverista, koulusta, kotimaistamme jne. Kun olimme kävelemässä White Spotiin, ajattelin, että enpä olisi vielä vuosi sitten voinut uskoa, että olisin tänä syksynä Vancouverin kaduilla ranskalaisen tytön kanssa kävelemässä paikalliseen ravintolaan. Kuinka kiehtovaa, että tulevaisuutta ei vaan koskaan voi tietää!
Oli oikein mukava ilta, vaikka olinkin jo niin väsynyt aamukuuden herätysten takia.
Eilen illalla koin aivan ihanan yllärin! Host-äitini oli käynyt paikallisessa leipomossa ja ostanut - uskokaa tai älkää - RUISLEIPÄÄ! Olin kertonut perheelleni, kuinka paljon kaipaan ruisleipää. Kuvailin leipää host-äidilleni, ja hän oli ostoksilla ollessaan löytänyt leipomosta ruisleipää. Hän kertoi minulle, että oli leipomossa ihmetellyt onko leivässä jotain vikaa, kun se painaa niin paljon. Hän oli kokeillut eri leipiä ja kaikki olivat painaneet yhtä paljon, joten hän oli ajatellut, että ehkä sen kuuluukin olla juuri sellaista. Selvensin hänelle tietenkin kotona, että ruisleivän kuuluukin olla huomattavasti painavemaa kuin vaalean leivän. Maultaan paikallinen ruisleipä oli yllättävän lähellä suomalaista ruisleipää. Eihän se nyt tietenkään ollut aivan samanmakuista kuin ruislimppu tai Vaasan ruispalat, mutta hyvin lähellä kuitenkin. Ja onhan suomalaisia ruisleipiäkin paljon erilaisia ja eri makuisia.
Ei muuta kuin salmiakkia metsästämään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti